käyskennellessäni eilen Boriksen kanssa lenkillä kanssakaupunkilaisia tulvivassa Hämeenlinnan Linnanpuistossa, että näin maalaisjärjellä ajatellen millainen terapiaeläin koira - ja tässä tapauksessa tietysti oma koiramme - voikaan parhaimmillaan olla. Erityisesti tulee mieleen toverimme homo erectucset, jotka kärsivät itsetunnon puutteesta/alemmuudesta tai esim. paniikkihäiriöstä aiheutuvista oireista. Kun tällaiselle ihmiselle antaa - vaikka nyt Boriksen kaltaisen koiran - ja pökkää hänet yleisön joukkoon, tapahtuu ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin omiin huoliin ja murheisiin uppotuminen unohtuu täysin taluttimen ihmisen puoleisessa päässä tämäm keskittyessä ison koiran hallintaan. Jos koira osaa/haluaa tarvittaessa ottaa vielä kontaktiakin ohjaajaansa, on ensimmäinen terapiatavoite jo täytetty. Ja mitä tulee siihen itsetunnon pönkitykseen, on koira ja omistaja muiden silmissä tietenkin yhtä. Jos jatkuvasti saat osaksesi ihailevia katseita ja kommentteja missä koirasi kanssa liikutkin, saa se varmasti kovimmassakin psykopaatissa aikaan endomorfiineja kotitarpeiksi asti.
Kerronpa elävän esimerkin. Eilenkin eräs vanha pappa, jota jos mahdollista vieläkin vanhempi mummo lykki pyörätuolissa eteenpäin, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi nähdessään vastaantulevan venäjänmustaterrierin. Hyvä ettei pompannut siltä istumalta ja rynnännyt koiraa paapomaan. Olen samaa mieltä erään julkisuudessa lemmikkieläinten olemassaoloa kyseenalaistaneen "jyrsijäprofessorin" kanssa siitä, että ihmisten tulisi kanavoida välittämisensä ja sosiaalistumisensa lajitovereihinsa, mutta kaikki eivät tähän pysty. Siinä(kin) nelijalkaiset täyttävät olemassaolon oikeutuksensa enemmän kuin tarpeeksi. Ja toimiihan nelijalkainen ystävämme erinomaisena sosiaalisena välitäjäaineena kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaavat. Vieläpä konkreettisemmin kuin se Päivän Sää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti