Boris on aloittanut mukavasti kotiutumisen. Boris alkaa hahmottua melko itsenäiseksi ja määrätietoiseksi yksilöksi. Pieniä järkytyksen aiheitakin mustis-poitsumme uuteen arkeenkin on mahtunut; koiraportin takainen elämä ei vaan - ainakaan alkuun - tunnu maistuvan eli klassinen kysymys kuuluu: Miten noin pienestä koirasta voi lähteä niin suuri ääni? Aamuisin ja iltaisin ujellus/murina/haukkukonsertti saa sinfoniaaliset mittasuhteet kun Boris tajuaa olevansa yksin omassa tilassaan... Onneksi uni tai hiljainen hyväksyntä jossain vaiheessa palauttavat rauhan maahan. Varmaankin se tuosta tasoittuu, kun Boris huomaa ettei se yksinolo ihan karmea mörkö olekaan.
Spinnukin alkaa pikkuhiljaa pitämään puoliaan. Boris osallistuu innokkaasti niihin talkoisiin kokeilemalla vehnäherramme pinnan kestävyyttä. Hyviksi havaitut keinot ovat roikkua hampailla turkissa ja parrasta nyhtämällä. Pennut on ihan söpöjä, mutta välistä hiipii mieleen että kun ne on oikeasti vielä niin "blankkoja", niin josko joku vaan heilauttaisi peruskoulutus-nimistä taikasauvaansa ja sitten se olisikin ihan pro. Kärsivällisyys on hyve, jota koiranomistajalta vaaditaan ehdottomasti. Itse en taida olla pro tuossa ominaisuudessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti